Yleiskuvaus
Riekko on pohjoisen Suomen tunnusomainen kanalintu, joka viihtyy avosoilla, rämeillä ja tuntureiden vaivaiskoivikoissa. Se on sopeutunut erinomaisesti talven oloihin: se selviää kylmästä syömällä pajun ja koivun silmuja eikä juuri nouse puuhun talvellakaan. Riekko on tärkeä riistalaji etenkin Lapissa, mutta havumetsävyöhykkeellä sen kanta on taantunut.
Tuntomerkit
Riekon höyhenpuku vaihtuu vuodenajan mukaan. Talvella lintu on lähes kokonaan valkoinen, ja mustaa on vain pyrstössä. Koiraalla on ympäri vuoden punainen ihopoimu silmän yläpuolella, eikä siltä löydy kiirunakoiraan mustaa ohjasjuovaa. Keväällä koiraan pää, kaula ja rinta muuttuvat punaruskeiksi, kun siivet pysyvät valkoisina. Kesäpuvussa molemmat sukupuolet ovat täplikkään kellanruskeita, mutta vatsa ja siivet säilyvät valkoisina — itse asiassa kaikissa puvuissa. Riekon nokka on tukevampi kuin kiirunan, ja naaras on koirasta kellertävämpi.
Ääni
Riekon koiras ääntelee keväällä voimakkaasti. Ääntely on kuuluvaa ja nenäsointista, ja lentoon lähtiessä siitä erottuu usein naurahtava sävy.
Erottaminen kiirunasta ja muista kanalinnuista
Riekko ja kiiruna ovat lähisukulaisia ja voivat esiintyä yhdessä vain Pohjois-Lapin tunturien reunamilla. Muualla Suomessa sekaannusta ei synny, koska kiirunaa ei tavata. Lajit erottaa näistä merkeistä:
- Talvipuku: kiirunakoiraalla on musta ohjasjuova nokan ja silmän välissä, riekolla ei. Muuten molemmat ovat talvella valkoisia ja mustaa on vain pyrstössä.
- Naaras: riekkonaaras ja kiirunanaaras ovat lähes samanvärisiä; ne erottaa vain kiirunan hieman pienempi koko ja siromman muotoinen nokka.
- Yleisväri: riekossa on lämpimiä punaruskeita sävyjä, kun taas kiiruna on harmaampi ja koiras lähes grafiitinharmaa.
- Ääni: varmin erottaja maastossa. Riekko on äänekäs ja nenään soinnuttava, kiiruna hiljainen ja narahteleva.
- Teeri ja metso: selvästi riekkoa suurempia, eikä niillä ole valkoista talvipukua.
Levinneisyys ja elinympäristö
Riekon pesimäalueet painottuvat Pohjois-Suomeen. Suurimmat pesimätiheydet ovat Pohjois-Lapissa, ja kanta harvenee selvästi etelämmäs mentäessä; eteläisestä Suomesta laji on nykyään käytännössä hävinnyt. Sopivaa elinympäristöä ovat avosoiden reunat, rämeet, hakkuuaukeiden vesakot ja tunturien vaivaiskoivikot. Talvella riekot kerääntyvät parviin ja kiertelevät soiden reuna- ja tunturikoivikoita ravinnon perässä.
Riekon havaitsee helpoimmin talvella. Vaikka itse lintuja ei näkisi, parven läsnäolon paljastavat lumessa kiemurtelevat jälkijonot, jotka kiertelevät puiden ja pensaiden tyviä. Ison parven ruokailupajukoiden ympärille jää laajoja, tallattuja jälkikenttiä.
Käyttäytyminen
Riekon soidin alkaa jo kevättalvella, kun koiraat aloittavat räkättävän ääntelynsä ja puolustavat reviirejään. Riekko on yksiavioinen, mikä on kanalinnuille poikkeuksellista. Naaras munii touko–kesäkuussa kahdeksasta kahteentoista munaa maahan tehtyyn pesään suon laitaan tai tunturikoivikkoon. Hautominen kestää noin kolme viikkoa, ja kuoriuduttuaan poikaset lähtevät heti liikkeelle ja etsivät ravintonsa itse.
Talvella riekot elävät parvissa, joissa voi olla kymmeniä lintuja, ja tuntureilla ne voivat liikkua ravinnon perässä pitkiäkin matkoja. Ravinto vaihtelee vuodenajan mukaan: talvella pajun ja koivun silmuja, urpuja ja oksia, kesällä varpujen ja ruohojen lehtiä ja versoja sekä marjoja. Poikaset syövät ensiviikkoinaan runsaasti hyönteisiä, mikä turvaa nopean kasvun.
Metsästysaika
- Enontekiö, Inari ja Utsjoki: 10.9.2025–31.3.2026.
- Muilla riekkoalueilla metsästysajat ovat eri pituisia — tarkista voimassa olevat ajat riista.fi:n metsästysaikataulukosta ennen jahtia.
- Riekkoa metsästetään yleisimmin seisovien lintukoirien avulla.
- Ansapyynnillä on yhä merkitystä sivuelinkeinona Utsjoella, Inarissa ja Enontekiössä.
- Vuotuiset riekkosaaliit vaihtelevat voimakkaasti ja painottuvat Pohjois-Suomeen, etenkin tunturialueille.
Lähde: Riistakeskus – riekko
Kanta ja suojelu
Riekkokanta on vahvin Pohjois-Lapissa, kun taas havumetsävyöhykkeellä se on taantunut merkittävästi. Keskeisiä syitä taantumaan ovat soiden ojitukset ja elinympäristöjen yksipuolistuminen. Tärkeimpiä kannanhoidon keinoja ovat soiden ja kosteikkojen suojelu sekä talousmetsien luonnonhoito.