Yleiskuvaus
Pyy on Suomen pienin metsäkanalintu ja samalla yksi yleisimmistä. Se on tunnetusti arka ja varovainen: usein linnun läsnäolon paljastaa ennen näköhavaintoa uroksen ohut, korkea vihellys, joka kantautuu hyvin tyynellä säällä. Pyy elää piilottelevasti tiheissä metsissä ja liikkuu tyypillisesti yksin tai parina.
Tuntomerkit
Pyy painaa vain noin kolmasosakilon, ja jo sen pieni koko erottaa sen muista metsäkanalinnuista. Ruumis on pyöreä, pää pieni ja nokka hento, ja päälaella on pieni töyhtö, jota lintu kohottelee valppaana. Sukupuolet ovat melko samannäköisiä; selvin ero on uroksen musta kurkku- eli leukatäplä, joka naaraalta puuttuu.
Yleisväritys on harmahtava, etenkin yläpuolelta. Alapuoli on pohjaväriltään vaalea ja mustien sekä ruosteenruskeiden suomukuvioiden kirjoma, ja rinnan sivut erottuvat ruosteenvärisinä. Harmaan pyrstön kärjessä on leveä musta poikkivyö, joka näkyy hyvin lennossa. Liikkeellelähtö on huriseva, mutta selvästi hiljaisempi kuin metson tai teeren rymisevä lentoonlähtö.
Jäljet ja maastomerkit
- Jälki on metsäkanalintujen jäljistä selvästi pienin; jälkipainallus on noin 5 cm.
- Askel on keskimäärin noin 25 cm — hieman pidempi kuin teerellä, koska pyy liikkuu lyhyin juoksupyrähdyksin.
- Jäljet kulkevat yleensä yksittäin tiheikön suojassa; avoimille paikoille pyy uskaltautuu vain harvoin.
- Talvella pyy voi kaivautua lumeen kieppiin suojaan pakkaselta.
- Lepän ja koivun alta löytyy talvella ulosteita, joissa erottuvat syödyt lepän urvut.
Erottaminen muista kanalinnuista
Pyy on muista metsäkanalinnuistamme niin selvästi pienin, että koko itsessään riittää usein erottamiseen.
- Pyy on noin kyyhkysen kokoinen — selvästi pienempi kuin teeri tai riekko.
- Lennossa pyy vaikuttaa pyöreältä ja lentää matalalla; siipien hurinan kuulee vain läheltä.
- Uroksen ohut, korkea ja katkonainen, tiaista muistuttava vihellys on yksi varmimmista tunnistuskeinoista.
- Harmaan pyrstön leveä musta kärkivyö erottuu hyvin lennossa.
- Riekkoon verrattuna pyy on tummempi ja viihtyy metsän suojassa, ei avoimilla soilla.
Levinneisyys ja elinympäristö
Pyy on levinnyt lähes koko maahan. Suurimmat tiheydet ovat Etelä- ja Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjois-Savossa, kun taas Lapissa tiheydet alenevat jyrkästi; pohjoisraja noudattaa suunnilleen kuusen levinneisyyttä, ja Inarissa pyy on jo harvinainen. Laji suosii tiheitä kuusi- ja sekametsiä, joissa on alikasvoskuusia, runsas aluskasvillisuus ja seassa lehtipuita, usein vesistöjen tuntumassa. Avoimia alueita pyy karttaa. Talvella se siirtyy syömään lepän ja koivun urpuja ja silmuja.
Käyttäytyminen
Pyy elää yksin tai parina, ja laji on yksiavioinen: pari pitää hallussaan reviiriä ympäri vuoden. Toisin kuin teeri tai metso, pyy ei pidä joukkosoitimia. Uros viheltää sekä keväällä että syksyllä, erityisesti tyynellä säällä, ja viheltävän linnun voi houkutella lähemmäs vastaamalla sille viheltämällä tai erityisellä pyypillillä. Naaras munii 7–11 munaa suojaisaan maapesään ja huolehtii poikueesta. Haudonta kestää runsaat kolme viikkoa, ja poikaset ovat pian liikkeellä; ensimmäisinä viikkoina ravinto koostuu pääosin hyönteisistä, jotka turvaavat nopean kasvun.
Aikuisen pyyn ravinto vaihtelee vuodenajan mukaan: kesällä ruohokasveja, marjoja ja hyönteisiä, talvella lähes yksinomaan lepän ja koivun urpuja ja silmuja. Pyy on hyvin paikkauskollinen ja viettää koko elinikänsä pienellä elinpiirillään, johon kuuluu tiheä kuusikko pakopaikaksi.
Metsästysaika
- Etelä-Pohjanmaa, Etelä-Savo, Kanta-Häme, Keski-Pohjanmaa, Keski-Suomi, Pirkanmaa, Pohjanmaa, Päijät-Häme, Satakunta, Uusimaa ja Varsinais-Suomi: 10.9.2025–10.11.2025
- Etelä-Karjala, Kainuu, Lappi, Pohjois-Karjala, Pohjois-Pohjanmaa ja Pohjois-Savo: 10.9.2025–10.10.2025
- Kymenlaakso: pyy on rauhoitettu koko vuoden.
Lähde: Riistakeskus – pyy
Kanta ja suojelu
Pyykanta on Suomessa elinvoimainen ja paikoin runsas, mutta siinä on selvää syklistä vaihtelua: kanta on perinteisesti vaihdellut pääosassa maata noin kuuden–seitsemän vuoden jaksoissa, joskin vaihtelu on viime aikoina muuttunut epäsäännöllisemmäksi. Pyy pärjää myös talousmetsissä, kunhan tiheikköjä, kuusialikasvosta ja lehtipuusekoitusta säilytetään. Vesistöjen rantametsien ja monimuotoisten metsärakenteiden säilyttäminen tukee kantaa parhaiten. Paikallisia rauhoituksia on käytössä alueilla, joilla kanta on heikentynyt, kuten Kymenlaaksossa.